keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Totally worth it!

Oltiin syys-lokakuun vaihteessa Mallorcalla, josta en jaksa sen enempää tarinoida. Mutta sanonpa vaan sen, että kannattaa unohtaa se 'turistihelvetti' ajatelma saaresta. Kyllä, siellä on turisteja, mutta siellä lomastaan saa tehtyä just sellaisen kuin haluaa. Turistirysät voi välttää ja tehdä sellaisia asioita, johon suurimmat turistilaumat ei ryntää. 

Mutta asiaan, Play Coll Baix. Ihan lapsille tuota en menisi suosittelemaan, mutta kaikkien hyvä kuntoisten aikuisten kannatttaa ehdottomasti suunnata vuorivuohien seuraksi tälle rannalle. 

Me tiedettiin minne me halutaan mennä ja kysyttiin vähän reittiä... Meille sanottiin, että automatkan jälkeen kävelyä on 20 minuuttia, joten tämä neiti laittoi varvassandaalit jalkaan ja istui kartturiksi. Melko helposti Alcudian keskustasta löysinme oikealle tielle, jota sitten ajettiin ikuisuudelta tuntuva matka. Tie huononeni huononemistaan, mitä kauemmin sitä ajettiin. Ympäröivillä vuorilla liikkui vuohien lisäksi vaeltajia sauvoineen ja vaelluskenkineen. Muutaman kerran meinattiin kääntyä takaisin, kun epäilimme minun suuntavaistoani. Onneksi ei.

Kun tie kävi liian huonoksi autolle, jatkoimme jalan. Epäröimme hetken auton vieressä, koska merta ei näkynyt ja ohitse kulkeneet vaeltajat sanoivat, että rannalle pystyy menemään vain vuohet, koska seinämä on pystysuora. Lähdimme kuitenkin eteenpäin, minä varvassandaaleissani. Nousimme tietä pitkin korkean mäen, jossa totesin, että olisi aika urheilla myös kotisuomessa...

'Mäen' päälle noustuamme näimme vihdoin meren. Kummallakin puolellamme oli vuoret. Tasanteella oli opasteita vaellusreiteistä ja muuta infoa, muttei sanallakaan mainittuna rantaa. Silti lähdimme laskeutumaan vuoren rinnettä alaspäin uskoen, että koska on meri, on oltava ranta. 

Hetken aikaa laskeuduttuamme näimme rannan, jossa makoili kahden käden sormilla laskettavissa oleva määrä ihmisiä. Sitä ilon määrää, kunnes tajusimme, ettei polkumme enää jatku.  Katsoimme alas vievää rinnettä. Se oli pystysuora. Siinä sitten mietti, että olisiko pitänyt kuunnella vaeltajia, ettei rannalle pääse... Oltiin kuitenkin rämmitty jo risukossa hyvä tovi, 25 asteen helteessä, auringon porottaessa taivaalta ja varpaat rakoilla varvassandaaleissa kävelemisestä. 

Hetken kerkesimme ihastella rantaa, jonne olisimme kovasti halunneet päästä, kunnes rannalta viitottiin, että meidän on käveltävä ensin rinnettä pois päin. Lähdimme siis jatkamaan. Kun oltiin päästy rinnettä alas ja polku loppui, oli edessä n. 200 metriä kallioita ja kiviä. Taas epäröitiin. Matkakuntamme ei ollut ehkä parhaimmassa kunnossa tai parhaiten varustautunut tällaiseen kiipeilyyn ja vaellukseen. Päätimme kuitenkin jatkaa. 

Kyllä siinä muutamaan otteeseen meinas itku tulla kun astui varvastossullaan kivelle, joka oli yhtä tasainen ja luistava kuin varvassandaalin pohja. Pelotti. Koska nilkka on välillä ottanut helpostikin itseensä, olin kauhukuvissani aivan varma, että en pääse ikinä kotiin, kun nilkkani taitan siihen kivikkoon. Mutta kun päästiin rannalle, unohti sen kaiken. 

Ranta oli täydellinen. Ihmisiä vain kymmenisen. Sitä sai vaan olla. Vesi kirkasta. Tämä paikka kannattaa lisätä 'to do-listalle' ja toteuttaa tämän elämän aikana. Kuitenkin kannattaa ottaa mukaan eväitä ja vettä riittävästi. Vähintään 2 litraa/suu, eikä niinkuin me, että kaksi litraa oli kuudelle ihmiselle. Lisäksi suosittelen, että jos et halua jalkojasi rakoille ja tuntea askeleesi edes hieman vakaiksi, tai välttää vaelluskenkäisten retkeilijöiden kummaksivat katseet, ota kunnon kengät. Tuli pitkästä aikaa niin idiootti bimbo olo kesämekossani ja varvassandaaleissani. Ja muistuttaisin myös, että mahtavissa aalloissa pomppiminen vie yllättävästi voimasi. Sitä ei siellä meressä ollessaan huomaa, mutta kun laittaa lipposet jalkaansa ja lähtee kiipeämään vuoren rinnettä takaisin ylöspäin, juotuaan reissun aikana vain muutama desi vettä (jos ei lasketa merivettä, joka puhdisti poskiontelot tehokkaasti) ja syötyään palan patonkia, on voimaton olo. 

Mutta silti, kaikki on sen voimattomuuden ja väsymyksen arvoista. Ja vaikka joku erehtyi mainitsemaan mahdollisista käärmeistä ja liskoista ja teki mieli juosta takaisin autoon jo menomatkalla, en jättäisi sitä risukoissa ja kivikoissa vaeltelua väliin tuon rannan takia. 

Kyseinen paikka oli kuin kuviteltu paratiisi ranta, jossa ei ole laumoittain turisteja. Toki paikassa jonkun aikaa on ihmisiä käynyt, koska vuohet olivat niin kesyjä, että eväänsä sai piilottaa ja hätistellä pois eväitäsi hamuavaa vuohea. Mutta silti. Menköä, käykää ja kokekaa!

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Kyynelillä täytetty viinipullo

"Missä on se riitta, joka vetää pullon viiniä puoleen tuntiin, itkee ja kiroaa kaikki maailman miehet alimpaan helvettiin?" 

Herätti paljon kysymyksiä mun pään sisällä. Ehkä tässä on vähän aikuistuttu; pullollisesta viiniä tulee päänsärky, eikä miesten kiroamiselle ole enää aikaa. Itkemistä en kyllä ole lopettanut, juuri äsken itkin tv:tä katsoessani. Suurin syy ehkä kaikelle on kuitenkin se, ettei ole aikaa. Se aika mikä mulla on pitää elää nauttien ja hymyillen, vaikka vähän surettaiskin. Mä en ole antanu itelleni aikaa jäädä parvekkeelle istumaan ja miettimään. Ainakaan yhtä paljon kuin ennen. 

Oikeestaan mietin kyllä aika paljon asioita, mutta harvoin tulee mietittyä itteänsä. Ja mä oon saanu elämään niin suurta kontrastia, että se, ettei toinen oo tiskannu moneen kuukauteen, ei oo enää millään tavalla merkityksellistä. Tai ei enää samalla tavalla kuin ennen. (Myönnän kuitenkin tänään valittaneeni asiasta naiselliseen tapaani.) En jaksa kiinnittää tollasiin asioihin huomiota, hoidan vaan kaiken itse. Oikeastaan nyt tuli mieleen ensimmäistä kertaa, et miten mä jaksan kaiken. Mun vapaa-aika on tosi vähäistä, sitäkin vähäsempää on se, milloin kerkeen näkemään sitä, jolle pitäs nalkuttaa tiskeistä. 

Välillä se ikävän määrä itkettää. Mut seuraavan sekunnin aikana mun mieleen tulee ihmiset, jotka ei oo nähny tai kuullu perheestään yli puoleen vuoteen. Unohtuu ne omat murheet äkkiä. Sitten tuleekin mieleen oma perhe, mitenköhän ne voi, onpa niitä kova ikävä, pääsisimpä pian käymään, mua tarvittais nyt siellä. Sitten tuleekin mieleen se ihminen, jolla ei enää ole perhettä. No onneks mulla on, mulla on elämä mallillaan. Noin ne mun ajatukset kulkee päivästä toiseen. Ja myönnän nyt ääneen et oon välillä ihan loputtoman väsyny. Mulle ei oo mikään ongelma nukkua kahtatoista tuntia putkeen, tai nukkua niin myöhään, kunnes on pakko lähteä. 

Ja nyt kun tässä itsekkäästi keskittyy omaa napaansa miettimään, niin on pakko myöntää, et oon mä aika surullinen monestakin asiasta. Mut joko mulla ei ole keinoja tai voimia korjata niitä. Mä vaan elän hymy naamalla elämästä nauttien päivästä toiseen. Ehkä ei pitäiskään pysähtyä miettimään ja huolehtimaan, vaan antaa mennä. Mutta ehkä se päivä sit joskus koittaa, kun en enää jaksa muuta kuin avata sen viinipullon ja itkeä. 

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

MY STORY

Olenkin melkein ollut ahkera kirjottamaan blogia. Snapchat vei mut uusille leveleille nykyajassa, ja jos mun kuulumiset kiinnostaa, ainoo tie mun luo on snapchat - rididarling. Ja koska tuo turhuuksien turhuus on mun elämän valo tällä hetkellä, voisin kirjottaa siitä. (Kuten huomaatte, elämän sisältö ei ole kovin monipuolista.) 

Ensin olin snapchattia vastaan, koska se vaan on niin TURHA. Sitten mun kaverit ylipuhu mut ja opettelin käyttämään sitä ja nyt en muuta teekkään. Surullista, mutta totta. Ja ei, mulla ei yleensä (=koskaan) ole mitään oikeaa asiaa. Tällä hetkellä My story näyttää hyvin sekavalta, humalaiselta ja iloiselta. Poikkeus tilanne menossa. Yleensä kerron siitä kuinka mua vituttaa, etten oo palauttanu kirjaston kirjoja ajoissa.

Mä oon tosi huono seuraamaan snapchatissa ketään muita kun mun kavereita. Usein seuraan jotain uutta "MAAILMA HAUSKINTA" ihmistä kaks viikkoa ja totean, että hoh hoijjakkaa, onpa tylsä. Mulla on mun hassun hauskojen kavereitten lisäks kuitenkin muutama seurattava, joista oikeesti en oo luopunu parin viikon jälkeen.

annikeuttaja - Nää jutut naurattaa aina ääneen. Vaikka välillä ku oon kiireinen bisnesnainen, en jaksa/kerkee kattoo pitkiä stooreja, niin yleensä kyllä aina Annin hauskat jutut on PAKKO kattoa.

elbemariini - Viimeaikoina oon vähän skippaillu, koska stoorit on aika pitkiä, mut silloin kun on aikaa, niin katon kyllä. Aivan loistavia juttuja ja se eläytyminen on vaan jotain.

lateksitupppi - No ohan se ny hauska.

lauransnappi - Oon hehkuttanu ennenkin tän muijan somea. Niin paskaa huumoria, että meikäläiseen uppoo.

rsjakoirat - Joskus irtoo huumoria, joskus skippaan urakalla.

makulaku - Suomen komein mies.

pesojoonas - Helvetin hauska paljasjalkanen hesalainen filosofi. Joskus puhuu jopa asiaa. Näitäkin on tullu joskus skipattua pituuden takia. (Mut minähän en oo mikään kritisoimaan, kun omat stoorit kestää puol kuukautta.)


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Unelma vuodelle 2016

Mulla on tälle vuodelle yks iso unelma; päästä Thaimaaseen. Ilmoitin kyllä jo, että syksyllä me mennään Thaimaaseen. Vielä ei oo rahatilanteen takia lentolippuja varattu, mutta heti kun arki lähtee rullaamaan aion säästää matkarahat. En oo vielä ihan varma, mut reppureissaus olis houkuttelevin vaihtoehto. Thaimaassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, ettei kaikkea voi keretä kokemaan, kun tarkoituksena ois olla 2 viikkoa. Mutta enemmän näkee reppuselässä kuin yhden hotellin aurinkotuolista. En malta odottaa. Jossain saarella bungalowin terassilla mojito kädessä kuulostaa vaan liian täydelliseltä. Oon vaan selaillu nettiä ja tutkinu thaimaata sohvalta käsin, KAIKKI REISSUVINKIT OTETAAN VASTAAN. Snorklaaminen, fullmoonparty ja löhöily on ainakin tällä hetkellä mun ykkössuosikkisuunnitelmat. Onneks mun matkaseuralainen on varsin sopeutuva; kaikki käy, kuhan sen ei tarvi hoitaa asioita. 

lauantai 2. tammikuuta 2016

Kuuluuko?

Aattelin ton viime öisen tekstin jälkeen kirjottaa jotain järkevämpääkin. Jos vaikka kertosin mitä mulle kuuluu, tai kuulu viime vuonna. 


Ehkä kaikkein ihanin juttu oli Afrikka. Oltiin ukon perheen kanssa viikko Egyptissä, ja kuten valmiiksi arvasinkin, mä rakastan Afrikkaa. 


Ja kun matkustelemisen pariin pääs, niin syksyllä käytiin vielä kahestaan Hollannissa. Ja voi kyllä, rakastan sitäkin. Ei, en ollut koko reissua niin pilvessä, että olisin rakastanut kaikkea. Se kaupunki oli vaan jotain niin kaunista. Kaikki ne vanhat talot, joet, sillat, ihmiset... Sinne tahdon vielä palata. Suosittelen ehdottomasti. 


Viime vuonna erehdyin ottamaan ripsenpidennykset, joita kävin huoltamassa puol vuotta. Ja trkis taas mieli ottaa. On ne vaan niin helpot. Tuli vaan syksyllä työt lopetettua niin paha opiskelijabudjetti vastaan, että oli tuollaisesta hömpötyksestä luovuttava. Löysin kyllä Diorin ripsarista hyvän korvaajan, en luopus siitä mistään hinnasta. Mut ehkä mä vielä ne ripset käyn laitattaa...


Tän vuoden saavutus nro 1 oli se, kun sain lähihoitajan paperit. Näin mä kyllä vaivaakin. 


Loppu vuodesta mulla oli onneks aikaa olla mun kotikonnuillakin jonkun verran. Mulla on siellä niin ihana perhe, et harmittaa olla täällä kaukana keskisessä Suomessa. Onneks sinne ajaa vaan kolme tuntia. 

Niin siis, mulle kuuluu ihan hyvää. Oon ehkä aikuistunu ihan pikkasen. Rakastan mun sohvaa, enkä jaksa aina olla bailaamassa. Tulihan sitä toki bailattuakin, välillä tuli ylilyöntejäkin, mut niitä ei muistella. Tällä hetkellä teen sijaisuuksia mielenterveys- ja päihdetyön parissa, josta hirveesti tykkään. En voi tosin kieltää, etteikö ois ihan perseestä täytellä liiton ja kelan lappuja ja lähetellä palkkatodistuksia ja toivoa, et joskus tulis rahaa. Nii joo ja pitää mainita, et taas uuden vuoden alkaessa alkaa urheilu. Aina yhtä hauska vitsi. Tällä kertaa toivon et alan oikeesti urheilee, koska oon turvonnu vuodessa varmaan lähemmäs kymmenen kiloa, tai ainakin siltä musta tuntuu. Mut eipä tuo ihme ole ku oon juonu ja syöny ihan saatanasti. Että sellasta.

Ps. En todellakaan ole tipattomalla. 

Onko mulla sanottavaa?

Oon tässä harkinnut taas pitkään blogin kirjoittamista. Miettiny, että en mä kuitenkaan ehdi/jaksa/muista päivittää kuulumisiani, mutta silti on ollut valtava halu kirjottaa. Oon pohtinut uuden vähemmän sekavamman blogin tekemistä ja miettinyt jotain blogiteemaa. Tykkään hirveästi DIY-jutuista ja miettinyt, josko perustaisin siitä kertovan blogin, mutta todennut, että minulla ei ole aikaa tehdä niin paljon juttuja, että niistä blogia saisi. 

Olen siis tullut siihen tulokseen, etten tee uutta blogia vaan pidän tämän vanhan, kuolleista heräävän, sekavan blogin. Ihan vaikka siks, et mun elämä on just tällasta. 

Suurin syy, miksi blogini kuoli on nykyaika. Ja se, et mä olen siinä mukana ja mun tietokone on paska. Blogikirjotuksia on inhottava tehdä puhelimella tai tabletilla, varsinkin puhelimella, kun ei oo ihan varma miltä ne sit näyttää valmiina. En lupaa mitään, mutta voisin tästä teknologiavastaisuudestani huolimatta alkaa yrittää taas päivittämään ihanan sekaista elämääni teille. 

Nyt ehkä kerron yllättävää tietoa itsestäni; jatkan tyynestämerestä kertovan dokumentin katselua. Näitä meillä on katottu tänään melkein kolme tuntia. Ja kyllä, näistä täällä meillä tykätään. Suosittelen. 

lauantai 14. helmikuuta 2015

Älä odota mitään.

Teksti poistettu, se ei ollut julkaisu kelpoinen.

Terkuin minä

Ps. Suunnitelmat ja odotukset on pahinta mitä ihminen itselleen voi tehdä. 

tiistai 3. helmikuuta 2015

torstai 15. tammikuuta 2015

Hetki aikaa sanoa asiat

Stereotypia ja kuvitelma opiskelijaelämästä on tällä hetkellä mun kohalla kaukana todellisuudesta. Sanasta opiskelijaelämä tulee mieleen hullut opiskelijabileet ja krapulassa tentissä istuminen. Mun tapauksessa tentissä istutaan yövuorosta tultua, silmät ristissä haukotellen. 

Joskus huvittaa itseäkin tämä touhu, eihän tässä ole mitään järkeä. Yritän pärjätä mahdollisimman hyvin koulussa, olen todella kiinnostunut asioista, varsinkin kun osaamisalaopinnot alkoivat ja nyt jokainen aine kiinnostaa kovasti. Samalla ravaan vuorotyössä. Mutta en valita. 

Itse olen tän kaiken valinnu ja oon tosi tyytyväinen. Teen sellasta duunia mistä tykkään ja opiskelen alaa mikä kiinnostaa.   Ilman tota työpaikkaa tuskin enää opiskelisin, ihan taloudellisista syistä. Ja mä oon tosi onnellinen, että sain ton työn, koska niitä ei oo tarjolla liikaa kellekkään. 

Mut jos voisin muuttaa tätä maailmaa ja asiat ois paremmin. Mä en kävis töissä, mä keskittysin ihan täysin opiskeluun. Koska vaikka toi työ opettaa ihan tosi paljon ja on palkitsevaa niin kyllähän se vie aikaa. Ei mulla oo samalla tavalla aikaa panostaa opiskeluun kun ois jos olisin pelkästään opiskelija. 

Tähän kaikkeen pitäs jäädä jotain vapaa-aikaa, muutakin kuin joka täyttyy välttämättömistä yöunista. Kämppä näyttää kaaokselta, koska ei ole aikaa siivota. Käytettävät vaatteet on koko ajan vähissä, enkä todellakaan ees kehtaa näyttää miltä mun pyykkivuori näyttää... 

Nyt päätin et on pakko raivata kalenteriin jotain aikaa ja alotin säännöllisen harrastuksen, joogan. 1,5 tuntia viikossa aikaa ihan vaan itteeni.  Lisäks pitäs keretä ihmissuhteitaan vaalimaan. Onneks ainakin osa mun ystävistä ymmärtää, mitä mun elämä on ja et mulla  ei meinaa olla aikaa. Se et mulla ei oo aikaa ei toki tarkota sitä etten välittäis. 

Syy tähän kaikkeen on se, että olen vielä nuori, alle 25. En myöskään hakenut työvoimatoimiston kautta opiskelemaan tai halua velkaantua opintolainasta. Näistä syistä saan noin 425 euroa kuukaudessa opintorahaa. Ja eihän tuo iso raha ole. Vaikka asun pienessä kaupungissa, melko halvassa asunnossa niin eipä tuosta vuokran jälkeen liian montaa kymppiä jää. Ja sitten pitäis laskutkin maksaa. 

Mutta elämä hymyilee. Mulla on ystäviä, mulla on unelmat toteutumassa uran suhteen ja mä istun kahvikupin kanssa koulun kahvilassa kirjottamassa tätä päivitystä. Hyvä päivä tulossa! 

Ja joo mä oisin voinu syödä ja juoda aamupalani kotona ja säästää rahat, mut halusin pois sen kaaoksen keskeltä ajattelemassa siivoomista, tiskaamista ja pyykkäämistä. Ja nyt mulla on säästölinja meneillään, koska keväällä lähen viikoksi Egyptiin. En malta odottaa! 

Kiireettömämpää arkea teille! Älkää nostelko punttia jauhelihaa paistaessanne  tai syökö ruokaa koulukirja kädessä niinku mä teen, nauttikaa arjesta. 

tiistai 6. tammikuuta 2015

Huomenta




AAMU on käynnistynyt viimeset kolme tuntia. Sen aikana oon kerenny juomaan yhen kupillisen kaakaoa ja yhen mehua. Oon kattonu nykyajan lastenohjelmia, ja voi luoja, kuka tota roskaa ees tekee? Mietin myös taas kerran, että haluisin poliisiks. Haluisin myös yliopistoon. Toivon, etten polttais tupakkaa ja et oisin ahkerampi. Mut oikeestaan kaikki on varmaan ihan jees.

Nyt soi: Juha Tapio ja Anna Puu - Planeetat, enkelit ja kuu

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

sydänkohtauksia

AIKA PYSÄHTYY
ymmärtää kuinka hyvin kaikki on
TIETÄÄ ETTEI ASIOIDEN TARVITSE MUUTTUA
mikään ei ole koskaan täydellistä mitenkään
PAITSI SINÄ SIINÄ, JUURI NOIN
älä muutu parempaan, älä katoa pois
JOS TÄMÄ VAAN SÄILYY
minulla on kaikki mitä tarvitsen
RAKASTAN SINUA

torstai 24. huhtikuuta 2014

i won't give up.


Aurinko
+
Järvi
+
Happy Joe
+
Eka mekkopäivä
+
Eka ballerinapäivä
+
Nauru
+
Paras poika
=
<3

maanantai 21. huhtikuuta 2014

KEVÄT

+

+ AURINKO
+ RAKKAUS
+ TULPPAANIT
+ UUDEN KÄMPÄN ODOTTAMINEN
+ SISUTUSINTO
+ VAATEKAAPIN TYHJENNYS
+ KOULU
+ TYÖT
+ PUHELUT ÄIDIN KANSSA
+ AUTOLLA AJELU KAVERIN KANSSA
+ KANAWOKKI
+ RAEJUUSTO
+ PUHTAAT LAKANAT
+ ENSIMMÄISET LESKENLEHDET
+ PÄÄSIÄISMUNAT
+ SIISTI KOTI
+ KIRJASTO
+ VAATTEIDEN LAHJOTTAMINEN
+ PUHTAAT HIUKSET
+ VAPAA-PÄIVÄ
+ KAUNIIT SANAT
+ KUUMA KAAKAO

-

- KOULU & TYÖT
- IKÄVÄ
- NAAPURI
- REMONTTI
- RAHANMENO
- RIKKINÄINEN PUHELIN
- LOKIT
- PYYKIT
- TUPAKOINTI
- HUOLI
- KADONNEET YSTÄVÄT
- PETTYMYKSET
- VÄSYMYS
- TISKIT
- TYHMÄT TV-OHJELMAT


tiistai 18. maaliskuuta 2014

valaan huutoja


Luulen, että jään alla asuu lauma valaita
Niillä on varmasti kova ikävä auringon valoa, tähtien loistetta ja kuun hohtoa
Ne itkee yöllä hiljaa, mutta ne voi kuulla
Ja ne yrittää tulla luokse, jos niille viheltää

Toiset on vankina, toiset vain on
On vaikeaa olla onnellinen tai olla edes olemassa
Ei kukaan tiedä lottovoitoista mitään
Eikä kukaan muista lapsuuttaan

Kaikkea ei tarvitse nähdä, vaikka haluaisikin
Eikä tarvitse tietää mitään, vaikka joku vaatii niin
On ihan hyvä pysähtyä hetkeksi katsomaan
Ja huomata, että oikeastaan on aika kaunista

Jos haluaa auttaa valaita, voi sulattaa jään
Silloin valaat pääse katselemaan taivasta
Ehkä on taas hyvä vain ajatella itseään
Tai sitten olla ajattelematta mitään

iloisia asioita

Heissan kaikki!

Musta ei oo taas hetkeen kuulunu... Mut tää blogi on mulle tällanen kiva harrastus, enkä haluu tehä tästä mitään pakkopullaa itelleni. Olen ollut nyt reilun viikon työssäoppimassa päiväkodissa, 1-3 -vuotiaiden ryhmässä, ja olen viihtynyt todella hyvin. Minulla oli hieman ennakkoluuloja ja -odotuksilla ja luulin joutuvani kaitsemaan rasavillejä kakaroita, mutta erehdyin (onneksi) pahemman kerran. Lapset ovat iloisia ja suloisia ja heidän kanssa on mukava touhuta (melkein vauvakuumetta pukkaa, no ei vais). Lisäksi muutakin kivaa on viimeaikoina tapahtunut.

Sain kutsun työhaastatteluun, joka minulla on ensi viikolla ja odotan sitä todella innolla ja toivon, että saisin töitä, ainakin vähäsen. Sen lisäksi muutan kesäkuussa uuteen asuntoon. Juuri olin ajatellut selviäväni tässä niin kauan, kunnes koulu on ohi, mutta sain niin hyvän tarjouksen kaveriltani, etten voi kieltäytyä. Pääsen lähemmäs keskustaa ja vieläpä kaksioon, en malta odottaa, että pääsen laittamaan uutta kotia!!! Luultavasti jää tämän kämpän esittely vähän sitten, mutta täällä ei ole mitään esiteltävääkään tällä hetkellä... Myin sohvan, jotta saisin tilaa pöydälle, jota tosin en vielä ole hankkinut, täällä on vähän tyhjää siis. Noh, uuteen kotiin sitten tarvii ostella kaikenlaista, josko rahaakin tulisi jostain taivaalta... :'DD


helmikuu

Hyvää "kevään" jatkoa! 

lauantai 22. helmikuuta 2014

my own sunshine

ruoka, aika, rakkaus (ja lahjat) on mun elämän onnellisuus

EACH MORNING WE ARE BORN AGAIN
WHAT WE DO TODAY IS WHAT MATTERS MOST
-BUDDHA

maanantai 3. helmikuuta 2014

maybe i won't give up but what if i get enough?

Älä sure, kulta pikkuinen, olen tullut kotiin
Älä sure, kulta pikkuinen, kaikki on taas hyvin
Olen aina luonasi, valvomassa untasi
Siis ethän sure, kulta pikkuinen
-Anssi Kela


Nuo sanat tuntuis hyvältä. Nuo mä haluisin kuulla. En kuule. En mitään. Varsinkaan totta. Olenkohan kuuro?

tiistai 28. tammikuuta 2014

Ahistusvuoria ja suoriutumishuolia.

Entinen vihollinen, Ahdistus, yllätti mut jälleen... Kovasti mä olen sitä eri tilanteissa vastaan taistellut, mutta enää mun pää ei tainnu sitten jaksaa. Mä jotenkin luulin, ettei se tulis enää takasin, eikä mun tarvis enää ikinä huolehtia siitä, mutta kappas kappas.

Eilen salilla ollessani tein selkää ja ahistus tul ihuutamaan mun pään sisälle, että tää kaatuu, tää kaatuu! Olin varma, että koko hökötys romahtaa ja mä olen pää edellä niskat vinossa maassa. Selvisin siitä kuitenkin hengissä, vaikka ainoo asia mihin keskityin oli se, mitä ahistus mun pään sisällä sano.

Tänään taas oli koulupäivä. Lähdin kotoa ajoissa, jotta kerkeisin syömään. Olisin kerennyt, mutten voinut mennä. Koulu on vielä minulle melko uusi, ja se on iso, joten se on täynnä tuntemattomia ihmisiä. En vaan pystynyt menemään ruokalaan. Vaikka nälkä oli kamala ja kotiin tiesi pääsevän vasta neljän tunnin päästä. En vaan voinut yksinkertaisesti mennä sinne.

Lisäksi koulussa tuntuu muutenkin välillä hieman hankalalle. Luokallani on todella mukavia ihmisiä, he kaikki tulevat niin hyvin toimeen. Minusta vaan tuntuu, etten kuulu sinne. Olen ollut paljon pois tunneilta, joilla muut ovat olleet, koska minulla on ne tiedot jo aiemmista opinnoistani. Tuntuu, että kaikki muut ovat ryhmäytyneet, mutta minä en. Luulin sopeutuvani joukkoon hyvin ja nopeasti, mutta ahistus tuli ja sanoi minulle, etten kuulu sinne. Nyt en tiedä enää mitä ihmettä teen.

Lisäksi meillä oli tänään tentti, eka tentti. Olin huomannut facebookissa jotain puhetta ja selaillut paperit nopeasti läpi. En kuitenkaan uskonut tentin olevan tänään, sillä kukaan ei ollut minulle siitä maininnut. TEntti meni loppujen lopuksi ihan hyvin, muttei niin hyvin kuin olisin tahtonut ja olisin ollut jotenkin valmis tekemään sen eteen.

Tänään on siis ollut ihan kammottava päivä. Niin kammottava, että tekisi mieli mennä peiton alle ja itkeä. Kaikesta huolimatta olen ollut mukava ja kirjoitellut tässä Tatun opinnäytetyötä. Lupasin auttaa siinä. Tänään siinä autankin koko illan taas. Miksiköhän mä olen tällanen, ettei voi sanoa ei? Tai ei halua. Autan aina muita, vaikka omat voimat olisi loppuneet jo tunteja sitten, niin aina löytyy voimaa auttaa muita. Tää on loppujen lopuks todella syvältä välillä. Varsinkin, kun joskus huomaa, että ihmiset käyttää toisten avuliaisuutta hyväkseen.

Toivottavasti teillä on parempi päivä! JA onneksi on kyseessä vaan huono päivä, eikä huono elämä (;

torstai 23. tammikuuta 2014

oletko kotona? 3 ja rauha

Keittiöön juuri laitettu liitutauluni! Oh, how much I love it. Ostin tosiaan viime viikolla (?) muiden hassujen heräteostosten seassa Alemakasiinista liitutaulutarraa. Tuo ei kovin kallista ole (5,95?) ja siinä tulee kahen metrin suikaleen lisäksi kolme väri- ja kaksi valkoliitua. Tolla saa helposti ja halvasti piristettyä kämppää ja sitä on vielä luvassa lisää, kunhan tässä innostun... Tosta helppoa en ehkä sittenkään allekirjottais, sillä sen paikoilleen laittaminen ilman ilmakupruja meinas raastaa hermoja pahemman kerran, mutta nyt se on jotenkin paikoillaan. Tota oli onneks helppo repiä aina irti ja liimata uudestaan. Eikä jäänyt repsottamaan. Eli toi on siis vähän niinkuin kontaktimuovia, poistetaan suojapaperi ja laitetaan paikoilleen. Noh, toi kuulosti vähän liian helpolta, mutta kuitenkin :--D Lisäksi 'kehystin' ton mun noppateipillä. Ihana lisä keittiössäni! Mitäs sanotte? 


Sitten toisille nurkille asunnossani, eli tuonne pikkuruiseen makuutilaan. Siellä seinällä komeilee minun rakas unisiepparini. Olin kauan haaveillut tuollaisesta ja viime kesänä Jenni sellaisen minulle ulkomailta toi. Tuo on aivan ihana ja kuuluu mun suosikkeihin tässä kämpässä, ehdottomasti. (Kuten huomaatte, seinät ei ole miltään osin se kaunein asia tässä asunnossa, mutta hämään ne pois silmistä. Ei niitä ohimennen täällä huomaa.)


Täällä on melko hiljasta ja rauhallista ollu nyt viime aikoina, kun Tatu ei ole täällä oikeastaan ollenkaan ollut nyt pariin viikkoon. Olen siitä syystä yrittänyt olla paljon menossa ja 'ajattelematta' tätä hiljaisuutta. Onkin ollut ihan uskomattoman ihania iltoja kavereitten kanssa viime päivinä. Meillä on ollu tyttöjen baari-ilta, lautapeli-ilta ja sitten ihan muuten vaan kaiken näköistä. Oon kuitenkin kerenny vähäsen 'nauttimaan' tästä rauhasta ja yksinäisyydestä, silloin tällöin. En oo oikeen kauheen hyvin tota osannu, vaan on pitäny säntäillä joka paikkaan tylsyyksissä. Nyt kuitenkin aion sunnuntaihin asti olla kotona mahdollisimman paljon ja osata nauttia tästä yksinäisyydestä. Aion syödä hyvin, maata sohvalla, kattoa elokuvia ja sarjoja, lakata kynsiä, neuloa, maalata, valokuvata, ulkoilla, käydä salilla, nukkua, herkutella, sisustaa... Saa nähdä montako juttua noista tulee tehtyä, mutta yritetään ainakin! Ja toki välillä kerkiää ystäviäkin nähdä varmasti, mutta aion keskittyä itseeni huolella! (En ole mitenkään yksinäinen, vaikka yksikseen olen ollutkin, siis yrittänyt olla. Koitan vaan opettaa itseni uudestaan nauttimaan tästä, enkä mennä viipottaa. Sunnuntaina sitten taas täällä on seuraa mulla, niin pitää nauttia vielä kun kerkiää ;> )



Tälläistä on mun yksinäisyyden nauttiminen aina välillä... Ihanaa hemmotella itteään!

























Ihana rasiani. Alemakasiinista tuli tuokin ostettua. Mun lempifarkkuihin tuli reikä ja ostin sitten neulaa ja lankaa, jotta sain ne korjattua. Jotta neula ja lanka on tallessa seuraavienkin reikien kohdalla, niin ne säilyy tuollaisessa söpössä peltirasiassa, love it.

PS. Mä oon tosi onnellinen ja hyväntuulinen. Toi valo mikä tuolta taivaalta tulee ja mikä täällä maassa ton valkosen aineen takia jo näkyy niin on ihan mahtavuutta. On ollu niin nättejä ilmoja, että oikein harmittaa, ettei ole kerennyt niitä vielä kuvailemaan. Saa nähdä miten huomenna... Nauttikaa talvesta, vaikka toi pakkanen välillä ärsyttääkin, mutta kyllä se siitä! Jos joku tietää Äänekoskella hyviä kuvailukohteita, niin mulle voi ilmottaa. Hyvää talvea muruset!

maanantai 20. tammikuuta 2014

oletko kotona? 2 ja arvostelijan viha

Täällä mä olen! Vaikka mun kirjotusinto, ja -ahkeruus on ollut hukassa. Ollu vähän iteki hukassa. Mut silti ihan paikalla. Tunsin itteni niin niin laiskaks, että oli pakko ees jotain tekstiä tulla tuottamaan. Kohta ois varmaan tullu soittoja, et oonko hengissä. :--D Asiaa ois enemmän ku tasavallan presidentillä, muttei taitoa sano niitä silleen kivasti, niin jätän siks sanomatta. Koitan hankkia kirjotusmotivaatiota ja -taitoa lähipäivinä jostain kaapin takaa.


Anyway! Kattokaa mua. Kattokaa kuin mä hymyilen, kuin mä oon onnellinen. Tämmönen tyttö musta on tullu 21-vuoden aikana. Varmaan on virheitä takana ja sellasiakin, joista voi arvostella ja tuomita. Antaa mennä, mä en välitä. Mutta pliis, älkää arvostelko mua (tai ketään muutakaan) asioiden suhteen, jotka tekee sen ihmisen onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin ikinä. NEVEREVER. Ja ylipäätään kun arvostelette, niin olkaa varmoja omasta täydellisyydestänne, virheettömyydestänne ja siitä, että tiedätte asian jokaisen puolen, josta arvostelette. (=älkää arvostelko, koska paskan vitut te ootte täydellisiä. AHAHHAHAHAHA.)


Tässä taas kurkistusta mun kotiin. Ja mun keittiöön. Rakastan tota lamppua ja sen yksinkertaisuutta niin paljon. Ja toi kellokin on mahtava! Ihana ja iso ja täysin mun värinen ja tyylinen. Se oli Tatun ja nyt se on täällä ja se sopii tohon vähän niinku nenä päähän. Mut toi seinä... Mun violetti keittiön seinä. Nyt kun taas tuijotan sitä, tekis mieli oksentaa kuin ruma se on, mutta en oksenna. Mä oon saanu sen pois mun silmistä ja mielestä, enkä mä edes aattele sitä. Toi kello vie kaiken huomion. Kiitos sille.


Tässä keittiöö vähän matalammasta näkökulmasta. Toi pöytä harvoin näyttää tolle. Se on yleensä kauheitten paperikasojen + muun härpäkkeen alla. Olin vaan just taanu siivottua sen, niin nappasin kuvan kun se itse pöytäkin näkyi. Älkää kattoko tota seinää, kello ei peitä sitä just nyt.... Te kyllä missaatte mun uusimman heräteostoksen, kun tää kuva on ehkä viikon vanha. Ostin kaks ihanaa ja söpöä bambutablettia tuohon. Ne on ihanatihanatihanat! Mut mun yks lemppareimmista sisustusjutuista tässä kämpässä on noi kukat. ;Kuivatut ruusut sinisessä lasimaljakossa. Mä rakastan kukkia ylikaiken, mut mulla ei oo sellasia, koska ne ei mulla pysy hengissä. Surullista mutta totta. Ja on noissa muistoja ja tunnearvoakin noissa ruusuissa. Ainoot ruusut jotka oon ehjinä kuivanu ja säilyttäny. Ne muistuttaa mua mun valmistumisesta ja siitä että oon saanu elämässä jotain aikaseks. Sain noi tosiaan valmistujaislahjana Tatulta. Joskus (lue:aina) kun sattuu olemaan vaikee aamu, niin noi kukat muistuttaa, että sä oot päässy jo noin pitkälle, sä pääset vielä pitemmälle, kunhan vaan jaksat herätä. Love it! Nykyään toi ikkunalauta on myös aivan romahtamispisteessä. Se joutuu kannattelemaan niin niin paljon tavaraa. Kasaan siihen mm. kaiken.

Hyvää illanjatkoa ihanat! (:

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

oletko kotona? osa1



Nyt siis vihdoin ja viimein aion näyttää vähän tätä mun asuntoa pala kerrallaan. ELIKKÄ tossa on nyt mun sohvaa, joka yleensä kerää kaiken tavaran lautasista ja sipsipusseista kuumemittariin ja hiuspinneihin. Nyt kuitenkin siistinä. Lisäksi tarkemmin kuvia tyynyistä. 

    Rakastan tyynyjä, niitä pitää olla paljon paljon! 2. kuvassa on tuo turkoosi tyyny. Se on mun lemppari, tai oikeastaan niitä on kaksi. Sain ne äitiltä joululahjaksi ja ne on tehty samasta kankaasta kuin mun verhot, jotka näytän joskus tulevaisuudessa. 3. kuvassa pieni autotyyny, joka on ostettu muutama vuosi sitten Robinhoodista ihan vaan siksi, että se oli niin kiva ja söpö. 4. kuvassa on tyyny, jonka sain työssäoppimisjaksoni päätyttyä Monikulttuurikeskus Saagasta. Sen on tehnyt yksi mies, joka muistaakseeni oli Iranista kotoisin. Hän oli hymin lahjakas erilaisissa käsitöissä ja teki näitä Saagassa myyntiin. Tällä tyynyllä on siis tunnearvoakin. 

tiistai 7. tammikuuta 2014

onnea ja uutta

Niinhän tuo on vuosikin jo vaihtunu uuteen ja vähän muuttunu elämä tässä. Uudessa koulussa siis olen jo päivän verran pyöriny ja oli taas yltiöpitkä viikonloppu täynnä monenmoista. Huomisaamuna levänneenä lyhyeen kouluviikkoon! Tai no, levänneenä... juu onhan tässä tullu levättyä ja riehuttua useampi päivä, mutta eilinen "vähän" venähti ja tultiin kotiin siinä kahdeksan jälkeen (siis tänä aamuna) eikä siinä sitten nukutanu niin pelailtiin sängyssä varmaan kaksi tuntia kolmen vihjeen maapeliä (don't even ask) eli siis sängystä noustiin ilta puoli seitsemän.... saas nähä monelta tulee uni tänä iltana tytöllä silmään... No juu. Mä koitan olla hieman ahkerampi tän blogin suhteen ja ajattelinkin postailla teille vähän mun kodista tässä lähitulevaisuudessa. (postausideoita otetaan vastaan)

Tällä hetkellä täällä asunnossa varmaan juoksee rottia ja hiiriä, eikä kummastuttais jos jostain vaatekasojen alta paljastuis ruumis. Koti siis on kuin pommin jäljiltä. Olen monta päivää sanonut itselleni, että HUOMENNA on se suuri päivä, jolloin siivoan. Sitä huomista ei vaan koskaan tule. Siksipä tänään alotin ja siivosin sohvan, ja "makuuhuoneen" huomasin kuinka yksinkertasta ja helppoa tää homma on, kun vähän palottelee. Huomenna mahdollisesti keittiö.

Uuden vuoden kunniaksi uudistin blogin ulkoasuakin ja samalla huomasin että pikakommentointi nappulat näkyy! (eivät edellisessä jostain syystä näkyneet) Eli nyt vaan tykkäilemään tai ei tykkäilemään! Tästäpä tuli sekava sepustus, mutta olkoot, kyllä te selvän saatte.




tiistai 31. joulukuuta 2013

sanoin

"Tää vuos oli kyllä mahtava, mä kasvoin ehkä enemmän ku ikinä, siis henkisesti. Musta tuli paljon itsevarmempi, luottavaisempi, mutta epäilevämpi, onnellisempi, vahvempi, aidompi, rohkeampi, vaativampi ja isompi. 2011 vuos oli varmaan mun elämän vaikein, joten 2012 tuntuu varmasti paremmalta, mutta mä oikeasti opin niin paljon juttuja. Mä tein virheitä, ihan lukemattomasti, mutta mä opin niistä jokaisesta. Enää mä en työnnä pois ihmistä, jonka tarvin mun vierelle. Enää mä en unohda mun ystäviä, kun olen tavattoman ihastunut. Enää mä en ahdistu niin usein, koska mä osaan hengittää. Enää mä en ole yhtä heikko kuin ennen, koska musta on tullu vahva.

Tää vuos oli täynnä itkua ja naurua, surua ja iloa. Mä voin kertoa, että mä olin maailman onnellisin tyttö tänä vuonna. Mua hymyilytti niin paljo, et kyyneleet valu mun silmistä. Mut mä olin myös maailman surullisin tyttö, mä en voinut tehdä muuta kuin lukittautua kotiini ja itkeä kolme päivää putkeen. Mutta aina, kaikki järjesty. Nyt mä olen ihan tyytyväinen ja onnellinen, viakkakin kouluhommien keskellä hieman stressaantunut, mutta se kuuluu asiaan.

Oon enemmän kuin valmis vastaanottamaan uuden vuoden, koska tää vuos oli parempi kun edellinen, niin seuraavasta tulee vielä mahtavampi. Mä oon valmis nousemaan ja jatkamaan matkaa. Ens vuonna on varmaan luvassa iloja ja suruja ja paljon muutoksia, sillä mun koulut loppuu ja elämä muuttuu sen kautta. Ainoo asia mitä mä toivon ensi vuodelta, sen lisäks, että se olis vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, on se, että mä en halua menettää yhtään mun läheistä ihmistä (enkä Poitsua!). Mun vuosista, oli se sitten uusi tai vanha, tekee aina onnellisemman ne ihmiset, ketkä mun vieressä seisoo. Mulla on maailman parhaimmat ystävät, jotka on kaikki ihan erilaisia, mut silti yhtä tärkeitä, ja niistä mä en luovu, vaikka ois vuos 2079.

ps. Erityiskiitos tästä vuodesta Tatulle, koska se on maailman ihanin. <3" 


Näin kirjoitin vuosi sitten tänne. Tosta tekstistä tuli tosi hyvä olo nyt, ja on tosi hyvä olo lähtee kertoon tästä vuodesta myöskin. On vaan aina niin vaikeeta alottaa... VAROITUS: Tästä tulee pitkä teksti.

Mun vuosi alko sillä, kun heräsin sen kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän vierestä, mutta samalla mä myös "päätin" sen ihmissuhteen. Niin tapahtu viimesimmän vuoden aikana puolin ja toisin, mutta tuossa se vieressä kaikesta huolimatta kököttää. Ja siitä olen ihan helvetin kiitollinen joka ikinen päivä. Kaikista muistakin rakkaista olen kiitollinen. En ole menettänyt yhtään tärkeää ihmistä tämän vuoden aikana, ja mulla on (edelleen) maailman mahtavimmat ihmiset ympärillä. Niin ihana perhe ja niin ihanat ystävät!

Itsestäni voisin myös vähän puhua... Olen suunnattoman ylpeä itestäni, siis aivan älyttömän ylpeä! Valmistuin ajallani nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, toisin kuin varmaan kaikki tämän pallon ihmiset uskoivat, minä mukaan lukien. Mä kuitenkin skarppasin sitten kun oli pakko ja mä hoidin homman niin sanotusti himaan. Opettaja sanoi minulle kevätjuhlaaamuna "Riitta, sä saat paperit tänään!". Huh huh, aikamoinen suoritus oikeastaan. 

Mulla kävi valmistuttuani todella hyvä tuuri, enkä joutunut työttömäksi, niinkuin valitettavasti useimmat kolleegoistani. Olen tehnyt puoli vuotta päihdetyötä, josta olen nauttinut todella paljon. Se on antanut ja myös ottanut minulta voimia, se on ohjannut elämässä ja rikastuttanut hirmuisesti. Uutta alkua ja uutta koulua luvassa vuoden vaihteen jälkeen, jolloin työpaikka saa jäädä taa ja lähden kohti uusia seikkailuja. 

Olen myös muuttanut Äänekoskelle Karhunlähteelle kivaan kämppään. Asunto on isompi kuin edelliseni, mutta silti alkaa välillä käymään hieman ahtaaksi tämä. Varsinkin kun harvoin siellä yksin tulee majailtua. Muita suuria ja mahtavia mullistuksia en jaksa luetella, ehkä tuossa ne tärkeimmät. Paitsi hei, meikäläinen siirty nykyaikaan ja hankin älypuhelimen! Wuhu!

Uusi vuosi, uudet kujeet, eikös se niin mene? Tosiaan vuoden alusta alkaa koulu ja tästä tytöstä tulee jonain kauniina (tai vähemmän kauniina) päivänä lähihoitaja. Opiskelukammoinen tyttö sai sitten hankittua itsensä kouluunkin tässä. Noh, katsotaan mitä tuleman pitää... Lisäksi aion jatkaa taas muutaman kuukauden tauolla ollutta treenaamista, pitää ihmissuhteet kasassa ja muistaa ystäviä ja perhettä tarpeeksi usein. Mitähän muita uuden vuoden juttuja mulla on taas mielessä...

Ainiin, lupaukset... "Lupaan etten lupaa mitään" on ehkä maailman kuuluisin lupaus ikinä, enkä tosiaan sano sitä. Mietin luvata limpparilakkoa, sipsilakkoa tai jotain muuta vastaavaa, mutta koska nuo on aina niin huonoja menestymään niin päätin, että LUPAAN OLLA PITÄMÄTTÄ VUODEN AIKANA MITÄÄN LAKKOA. Jos haluan syödä sipsiä vähemmän, sitten syön, mutta lakkoihin en ala. Sitä tekee vaan enemmän mieli kaikkea, jos alkaa lakkoilemaan. Lupaan myös kasvaa taas ihmisenä, oppia paljon uutta (suht hyvä tavote, kun alottaa uuden koulun), KOITTAA olla ahkerampi valokuvaaja ja bloggaaja. (Tuo ei ollu varsinainen lupaus, se oli yrityslupaus) Ja aina voi luvata olla kiltimpi, ystävällisempi ja ihanampi, mutta minä olen sitä valmiiksi niin kovasti, että en tiedä voiko enää parempaan pystyä. ;) Hah hah, no lupaan rakastaa vähän enemmän mun tärkeitä ihmisiä!

Hyvää uutta vuotta kaikille, juhlikaahan riittävästi, mutta olkaa varovaisia! Puspus.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

ja vain lapset laulaa...

EILEN LUVATTIIN LUNTA VALKEAA LUNTA TAIVAAN TÄYDELTÄ MYRSKYN MERELTÄ TÄÄLLÄ
PUHUTAAN ETTÄ SATAAKO VETTÄ VAI SAADAANKO JOULU LUMINEN LAPSILLE JOULU UNIEN 
JOKU TOIVOO VAIN UNTA PALJON PAREMPAA UNTA JA ETTÄ OLTAIS NUORIA IKUISESTI OLTAIS
NIINKUIN NE JA LAHJOJEN VUORIA VIELÄ VÄHEMMÄN HUOLIA SITTEN TALVEKSI ETELÄÄN
RAHAA TEKEMÄÄN ETTÄ ELETTÄISIIN TÄÄLLÄ LEVEEMPÄÄN 



Viitasen Piia - Eilen luvattiin lunta

perjantai 13. joulukuuta 2013

joulumieltä pikkusen

Turhahan sitä ajoissa olis olla.... Joulukorttien suhteen esimerkiksi. Huomenna pitäis olla postissa menemässä ja tänään soittelin ympäri Suomen maata osotteita. Lahjojen kanssa en sen aikasemmassa ole. Muutama lahja valmiina, mutta useat vielä oottaa neulomistaan ja ostamistaan, osalle en tiedä vielä edes mitä ostaisin. Oikeastaan en edes tiedä kenelle kaikille minun pitäisi lahja hankkia. Lähimmille ystäville ja sukulaisille tottakai, mutta rajan vetäminen on aina niin vaikeaa. Muuten oon aika rauhassa vielä joulun suhteen. Valoja en oo itelle edes jaksanut viritellä, kynttilät toimii. Varsinaisesti joulusiivoukset ja muu hössötys alkaa vasta muutama päivä ennen aattoa, kotona vanhempien luona. Vietän kyllä "toisen joulun" etukäteen täällä Äänekosken kodissa, kun tuntuu niin kodille ja perheellekin jollain tapaa, niin tuntuu tärkeältä viettää joulua myös ihan kahdestaan tuon yhden kanssa täällä, kun ei sitten oikeana jouluna kuitenkaan nähdä.  Saa vaan nähdä, että miten meidän jouluruualle käy, toinen on nirso, eikä toinenkaan ole jouluruokia kokkaillut aiemmin. Kinkun hankkimisen olen jo sysännyt vastuultani pois, sitten vaan mietin, että pitäiskö tehdä perunalaatikkoa tms... Luultavasti löydetään ittemme jostain grillinjonosta!
  Miten te vietätte joulua? Kenen kanssa? Itse en ainakaan osaisi viettää sitä missään muualla kuin mummolassa, en ikinä.


Ihanaa lähetellä kortteja! Saankohan itse yhtään?
Rakkaudesta sohvaan ja sohvasta rakkauteen ja sohva on rakkaus ja rakkaus on sohva.











sunnuntai 8. joulukuuta 2013

I've tried so hard but I can't let you go



Rasti listalle, The Sounds nähty!

Ton biisin kuuleminen itsenäisyyspäivänä sai kyyneliä silmänurkista. Soundsin näkeminen oli huikeeta ja yks ikimuistoisimmasta hetkistä mun elämässä, ehkä paras keikka ikinä. Oli myös siistiä olla ensimmäistä kertaa katsomassa keikkaa Tavastialla. Tavastialla on tullut ennenkin vierailtua, mutta nyt kun näki siellä loppuunmyydyllä keikalla sen fiiliksen, niin vou. On se vaan siistiä. Mutta ei se nyt varsin se syy ollu, miks piti vähän kyyneleitä pyyhkiä. Se johtu siitä, kuinka paljon toi biisi muistuttaa mulle mun elämäni tärkeimmästä ihmisestä ja sillä samalla hetkellä kun toi soi, mä mietin viimesintä kahta vuotta. Tasan kaks vuotta, Suomen itsenäisyyspäivänä. Kaks vuotta on aika pitkä aika, mutta toivottavasti lyhyt tulevaan verrattaessa. Tasan kaks vuotta ylä- ja alamäkiä, vihaa ja rakkautta. Enimmäkseen rakkautta. Sillä hetkellä kun toi biisi soi, mä en ois voinu olla onnellisempi miettiessäni mun rakkautta. Huh, se fiilis. Love you darling!

tiistai 3. joulukuuta 2013

avautumisraita1

Tänään kuulemani asiat sai minut miettimään paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Lähinnä kuitenkin hyvässä. Vaikka saamani palaute oli melko negatiivista ja leimasi minua ehkä huonoksi ystäväksi ja muuttuneeksi ihmiseksi, olen iloinen siitä. Olen iloinen, että olen muuttunut, ja että muistin sen tänään. Olen iloinen, että se sanottiin minulle ääneen. Siitä en ole kyllä iloinen, että huono ystävä olisin. Toivottavasti en.

Mietitään viittä viimesintä vuotta...

Viisi vuotta sitten olin hiljainen, sulkeutunut, itkuinen ja hieman itsetuhoinenkin "emolapsi". 15-vuotiaana olin yläasteella ja odotin sen loppumista. Asiat eivät tuntuneet olevan missään suhteessa hyvin. Koti tuntui ahtaalta, ystäviä oli vain pari, arvostelijoita useita. Annoin jokaisen sanan tuhota minua sisältä ja lukkiutua yksinäisyyteeni tahtomatta puhua kenellekään. Siedin mitä vaan, vaikka kaikki sattui.

Neljä vuotta sitten olin muuttanut uudelle paikkakunnalle. Asuin asuntolassa ja minulla oli paljon uusia ystäviä ja kavereita. Jokainen heistä hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olin. Kukaan ei arvostellut minua, kukaan ei satuttanut minua, olin turvassa ja minusta pidettiin huolta. Aloin myös olla ehkä vähän avoimempi, eikä silmäni olleet kajaalinpeitossa ihan aina.

Kolme vuotta sitten olin pahasti hukassa. Olin sosiaalinen, esitin iloista, join, join, join ja join. Asiat vaikuttivat hyviltä ulospäin, vaikka totuus oli yhtä huono kuin ennenkin siellä syvällä sisällä. Minulla oli paljon kavereita ja ystäviä, pidin heidän kanssaan hauskaa. Elämäni oli villiä seitsemäntoistavuotiaan teinitytön elämää, jonne oli piilotettu paljon, josta kukaan ei tiennyt.

Kaksi vuotta sitten koitin saada apuakin kaikkeen, ja ehkä sainkin, mutta jostain muualta kuin sitä etsin. Juomiseni väheni, yritin selvitä elämässä ja jaksaa ihmisten avulla. Niin teinkin... Olin oppinut joskus avaamaan ovia pääni sisälle.

Vuosi sitten olin suhteellisen tyytyväinen elämääni, vaikka välillä se menikin hurjaakin hurjemmassa vuoristoradassa. Minulla oli todellisia ystäviä vieressä, osasin puhua asioista, kertoa sen totuuden sieltä syvimmästäkin raosta. Minulla oli kaikki ihan hyvin, muttei aina tuntunut siltä.

Tällä hetkellä olen varmaankin onnellisempi kuin ikinä. Vieressä on yksi, joka pysyy siinä sietäen jokaisen virheeni ja heikkouteni ja välittää minusta kaikesta huolimatta. Olen oppinut kahden vuoden aikana tästä mäkisestä ihmissuhteesta paljon. Olen oppinut pyytämään anteeksi, olen oppinut puhumaan asioista, olen oppinut olemaan itsekkäämpi ja sanomaan ei (sitä on myös opettaneet ystävät). Siedän ilkeät kommentit, en anna niiden sattua niinkuin kaksi vuotta sitten. En pyri enää miellyttämään muita, olen oma itseni, aito ja osaan myös joskus sanoa ei. (En todellakaan vielä tarpeeksi) Olen vahvempi ja itsevarmempi kuin koskaan ennen. Silti joskus itseluottamukseni meinaa romahtaa, mutta minulla on ihmisiä, jotka nostavat sen takaisin paikoilleen. Arvostan itseäni, hyviä luonteenpiirteitäni, äidillisyyttä ja huolehtivaisuutta, vaikka kuka sanoisi minusta mitä. Tiedän myös sen, etten ole täydellinen, eikä minusta sitä koskaan tule, mutta sitä pitää silti tavoitella. Rakastan itseäni ja olen ylpeä siitä.

Tässä ensimmäinen osa avautumista ja pohtimista. Jatkan myöhemmin, sillä nyt lähden nauttimaan hyvästä ja minua arvostavasta seurasta ja voittamaan bingosta!

I love you as much as I love me.

Päivät ilman sinua on
rauhallisuutta, yksinäisyyttä, hiljaisuutta, nautiskelua, onnellisuutta, omia juttuja.
Silti rakastan sinua, enkä haluaisikaan viettää jokaista päiväni ilman sinua.




keskiviikko 13. marraskuuta 2013

NEVER SAY NEVER



Kolme vuotta sitten sanoin, ettei minusta tule ikinä lähihoitajaa. Puoli vuotta sitten taas, etten istu koulun penkkiin viiteen vuoteen. Silti kuitenkin 2.1.2014 eteenpäin istun koulunpenkillä täällä Äänekoskella ja opiskelen itseni lähihoitajaksi. Olen siitä(kin) hyvin iloinen, koska sitten tiedän, että työttömyysmahdollisuudet vähenee huimasti ja mun on mahollista tehä just niitä hommia, mitä mä tahdonkin. Elämä rullaa niin niin hienosti.

Tuntu aluks tyhmältä hehkuttaa tätä onnea täällä ja samalla saattaa masentaa muita. Mut sit mä hokasin, et vaikka mä olen itkeskellyt monia asioita tänne blogiin, niin mä kuitenkin tein tän siks, että mä halusin alottaa uuden vaiheen elämässä, onnellisen vaiheen. Tää blogi on sitä varten, että voi sanoa olevansa onnellinen. Sitä paitsi, kaikilla on huonojakin jaksoja. Ja ehkä joku huomaa tästä mun onnesta sen, että se aurinko paistaa risukasaankin jonain päivänä. Joten siis, jaksamisia kaikille! Älkää ikinä menettäkö toivoanne, vaan uskokaa, että joku päivä kaikki on hyvin. Ja mikä tärkeintä, älkää koskaan sanoko ei koskaan. Tai sanokaa vaan, mutta unohtakaa noudattaa sitä. ;)

tiistai 12. marraskuuta 2013

nuhaisia humallikkoja, nistejä ja kriisejä

"Alkoholiton alkoholi"

En tiedä miksi, mutta oli pakko tulla pohtimaan tätä asiaa. Tää herätti aika paljon ajatuksia. Enskuimmäisenä särähti korvaan se, ettei tuote aiheuta riippuvuutta. Antakaa mun kaikki uskoa! Toi ei välttämättä aiheuta riippuvuutta niinkun esim tupakka, mutta mä veikkaan että kyllä tuokin riippuvuutta aiheuttaa. Mikä ei aiheuttaisi? Mä uskon, että aika monelle juominen on sellasta hauskan pitoa ja se saa myös tolla aineella. Ja jos sen haluaa aina uudestaan ja uudestaan ja hankkii myös, niin mitäs ihmettä se on jos ei riippuvuutta? Toisekseen ton on pakko olla jollain tapaa haitallinen, ihan varmasti on. Ja mitä toi on? Eikö se sitten luetella huumeisiin (ainakin suomessa?) jos sillä "saa pään sekaisin" muttei se ole viinaa. Ja miten ton käyttöä valvotaan? Jos sä ajat "päissäs" tosta aineesta autolla ja sut puhallutetaan, niin ei se näy mihinkään. Kai siihenkin on jotain keksitty? En ymmärrä tota ja toi herättää pikkusen liikaa epäilystä. Vai?

No kun tässä nyt alettiin pohtimaan asioita, niin puhutaan sitten tisseistä. Tai oikeastaan ei, vaan siitä kuinka sosiaalinen media ja ihmiset siellä tuhoaa mun aivot. Kommentoin siis kyseistä artikkelia siitä kopioiden lauseen "Rintamaito pitää sisällään ainetta, jolla on yhtäläisyyksiä marijuanan kanssa. Sen tarkoitus on pitää vauva rauhallisena."
Tuosta sitten heitin vitsillä, että joskus alan myymään rintamaitoani, jotta huumeongelmaiset ostaa. Tähän sain vastaukseni mielestäni selkokielelle käännettynä: Sinä pidät marijuanan käyttäjiä narkkareina, ihan niinkuin ongelma olisi muka realistinen ja vakava. Se sai paljolti kiehumaan mun päässä, mutta halusin olla hiljaa, sillä yksinkertaisesti en vain jaksa väitellä nyt mistään. Mutta koska asia ärsytti minua, piti tulla tänne avautumaan. Ensinnäkin, mielestäni nuoriso-ohjaajien (tai alan opiskelijoiden)ei ole sopivaa millään tavalla puhua positiivisesti huumeista, siis julkisesti. Pienissä koloissaan puhukoot mitä puhuu. Toisekseen, työskentelen tällä hetkellä päihdetyössä, joten minä erityisesti puhun jokaikisestä päihteestä joskus liiankin negatiivisesti. Ihan tarkoituksella. Paitsi nyt kun avaudun tähän ja sanon, että mulle on ok, jos joku käyttää marijuanaa, siis jos osaa käyttää sitä järkevästi. JA ei, en pidä tällaisia henkilöitä välttämättä narkkareina. Mutta siitä olen erimieltä, että marijuana-riippuvuus ei olisi realistista tai vakava ongelma. En tiedä halusinko itkeä vai nauraa, mutta jos joku tulee sanomaan, että marijuana-riippuvuus ei ole realistista tai vakavaa. Tiedän, ei ehkä kaikilla, mutta jumalauta. Olen kuullut ja tiedän yhtä sun toista, ja olen varmaakin varmempi siitä, että kyllä marijuanariippuvuus voi olla vakava asia. Kyllä niitä "fiksujakin" käyttäjiä on, mutta heidänkin pitää ymmärtää se toinen puoli maailmasta. Kiitos hei.

Tuli jo tarpeeksi pitkä avautuminen noista päihteistä, joten en jaksa enää, vaikka asiaa olisi. Tulin tänne blogiin päivittelemään turhan päiväisiä asioita, koska olen kipeänä enkä jaksa tehdä yhtään mitään muuta. Voisin ajan kulukseni kertoa hieman muitakin kuulumisia.



Mun viikonloppu oli taas yhenlainen. Perjantaina olin ahkera tyttö ja siivosin. Siivouksen jälkeen palkitsin itseni heseruoalla. Myös siksi, että maanantaina oli tarkoitus jatkaa tota urheilua ja liikkumista ja terveellistä ruokailua. Heseruoan lisäksi suunnitelmissani oli ottaa pari olutta, kun Ellu ja Koutsi oli takaisin koskella ja oli kiva nähdä niitä. No paskan vitut ku humalassa sitä oltiin. Lauantai oli yhtä säätämistä ja huolen pitoa. Illasta lähdin pitkästä aikaa Saijan luo Suolahteen. Meidän oli tarkoitus mennä katsomaan Kaija Koota, mutta liput olivat loppu. Päädyimme Viljokseen. Kun tulin kotiin siinä kahdentoista aikoihin, herätin samalla Tatun, joka nukkui täällä... Eikä se ilta nyt siihen sitten päättynynt, vaan lähdettiin viel' paikalliseen teinihelvettiin bailaamaan. Meillä oli kyllä tosi mukava ilta, joka sitten monen mutkan kautta päättyi tänne mun luo aamuyöstä. Mä tajusin vaan, että ei perkele, mähän oon ihan helvetin onnellinen tyttö. Sunnuntai menikin perinteisesti sohvalla loikoillen. Mutta oli kaukana tuo viikonloppu siitä suunnitellusta rauhallisesta kotiviikonlopusta... Mua ei oo luotu olemaan kotona viikonloppuisin, vaikka kuinka yritän.

No tämä viikkohan on jo hyvällä mallilla ja meikäläinen on sillä mallilla, että pakotan itteni töihin. Oon siis järjettömän kipeänä. Ei mulla kuumetta ole, mutta tukossa ollaan ja kurkkua koskee vaikka kuinka paljon. Eli jäi vähän niinkun se urheilukin sitten tällä viikolla alottamatta. Tää päivä on aika lailla menny sängyssä maaten/nukkuen kun olen töistä päässyt. Huomenna vielä sinnittelen töihin ja sitten jos ei olo parane, menen lääkäriin. Ihan vaan siksikin, että kerkeisin sairastaa ennen ensiviikkoa, sillä mulla on silloin loma. Eilen kuitenkin mua ei paljon nuhat haitannu, sillä musta olis tullu maailman onnellisin, jso en sitä jo valmiiks olis ollu. Sain Mian kanssa lipun Himin keikalle!

noin kolmen viikon palaset
Sitten vielä, mulla on ihan hirveä hiuskriisi. Ensinnäkin, rakastan mun punasta tukkaa. Toi on niin pirteä ja tuo vähän piristystä elämään, enkä haluaisi luopua. Toiseksi, mä oon saanu päähäni taas jonkun hippiajatuksen siitä, kuinka hiusvärit tuhoaa kaiken, ja haluan olla naturaali. Ja kolmanneksi olen laiska, enkä jaksa värjätä tukkaa ikinä. Neljänneksi, hiusvärit vie rahaa. (Kaksi viimeisintä, juurikasvu punasessa tukassa ei oo kaikkein kauneinta.) Eli se ois vähän niinku 1-4, punaset häviää. Vaik punaset on niin niin kivat, et ne ansaitsee kaks pistettä! Joten 2-4. Se ei riitä.

Mulla olis siis ideana lähteä kohti omaa, ah, niin ihanaa, maantienharmaata kohti. Ja ei, en aio pitää tukkaani maantien harmaana, vaan ajattelin siihen raitoja, liukuvärjäystä tai jotain. En tiedä. Sehän tässä kriisiä tuottaa. Ja vielä se, että mun hiukset on ollu aina kuivat ja karheat plus, oon vasta avannu niistä rastat, joten värinpoisto ehkä tappaa ne lopullisesti. (3-4, punanen kirii voittoa). Eli en tosiaan tiedä mitä teen. Pitäis vaan astella kampaamoon ja sanoa että APUASAATANA.


Kuvassa googlattuja inspiraation riekaleita. Hakusanoina red hair dip dyed ja liukuvärjäys.
Oon tosiaan laiskalla päällä. mutta tosta näkee jotain, mut en tiedä vielä itekään miten noita haluisin ja niin.

Tää nuhanenä laittaa kohta tietokoneen sivuun ja lukee hetken vaikka aku ankkaa, josko uni tulis. Aamulla potkittava ittesä töihin. Hyviä öitä rakkaat! (:

maanantai 11. marraskuuta 2013

yksi tärkeä asia

Halusin vaan sanoa,
että olen maailman onnellisin tyttö. 


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Tähänkö taas tultiin vaikken tahtonutkaan?

Rakkaus on tahditon...

...ja paljon muuta. Toi biisi on tällä hetkellä yks lemppareista. Se on niin menevä ja ilonen ja samalla kolahtaa muhun aika hyvin muutenkin. Mutta niin. En tullu mitään avautumista tänne kirjottamaan. Mä en ajattele nyt. Mä haluun elää. Mä haluun luottaa niihin, jotka on mun vieressä. Muut mä työnnän pois.

He's my best friend and that's why.