torstai 21. helmikuuta 2013

Mitäpä jos?


Tossa biisissä on paljon mun ajatuksia just nyt.  Mitäpä jos? Ihan kamala kysymys, jota mun ei kannattais IKINÄ miettiä. Mietin niin paljon liikaa. 

Mitäpä jos olisin päässyt lukioon peruskoulun jälkeen?
Mitäpä jos mun elämä ois ollu aina ruusuilla tanssimista? 
Mitäpä jos mun ystävät ei ois pelastanu mua?
Mitäpä jos mulla ei ois ollu unikaveria silloin kun oli vaikeeta?
Mitäpä jos olisin pitänyt jonkun niistä päätöksistä, että en enää kestä?
Mitäpä jos olisin lähtenyt pois silloin kun hän itki?
Mitäpä jos kotona ei ole enää asiat niinkuin ennen kun palaan kotiin?

Mitäpä jos kaikki on muuttunut? Mitäpä jos kukaan ei odota minua kotiin? Mitäpä jos...
Sitäpä sitten, että kadun koko loppu elämäni sitä, että olen ikinä koskaan lähtenyt kolmeksi viikoksi pois. Vaikka se kuulostaa lyhyeltä ajalta ja kyllä sen verran pitää ihmisen elää ja mennä, ilman että mikään sitä estää, niin mä aion katua sitä, jos kaikki on erilailla. Jos mä olen ainoa, joka kaipaa käpertyä sen ison peiton alle, ja jos mä olen ainoa, joka ikävöi joka ikinen päivä... Mä en kadu mun elämässä ikinä enempää mitään muuta kuin sitä, että mä olen lähtenyt. Enkä mä haluais katua näitä viikkoja. Mä oon tutustunu ihan mahtaviin ihmisiin ja mä olen tehnyt hyvää työtä. En mä halua katua sellasta. Mä haluan olla ylpeä itestäni ja näistä viikoista, ihan koko loppu elämäni. Mutta jos se yks ja ainoo asia, joka mulle tässä maailmassa merkkaa eniten, ei oo enää niinkuin ennen mun lähtöä, mä kadun tätä ihan VITUSTI. 

Mutta toisaalta, mä en halua kuulla nyt, että asiat olis erilailla, vaikka ne ois. Mä lähtisin saman tien ajamaan. Pois. Johonkin. Ihan sama. Minne vaan. Ehkä kotiin peiton alle itkemään. Tuijottamaan niitä miljoonia muistoja. 

Mutta oikeasti, en mä usko, että mitään olis käyny. Mä en usko, että mulle vois käydä nyt niin. Ei mun kipua nyt kaivata. En mä usko, että mun elämään mahtuis nyt sellasta pahaa. En halua ees uskoa. Mä uskon, että mun kuuluu nyt olla onnellinen. Ei mulla ole myöskään aikaa itkeä siellä peiton alla. Mulla on kiire. Mun pitäs kolmen kuukauden päästä seisoa rivissä ottamassa vastaan papereita. Musta tulee nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja. Se musta tulee. Ihan varmasti. 

En mä oikeestaan ees ymmärrä, että miks mä pelkään tollasta. Mä tunnen sen kaiken. Ja mä tunnen itteni. Mä vaan sekoilen poissa ollessani. Mä oon tämmönen. Ja mä tunnen sen, se ei oo samanlainen kun minä. Melko paljon eroja. Mutta mä musitan sen. Mä oon vaan vähän höhlä ja mun mielikuvitus on äärettömyys. 

Mut hei, tätä mun älytöntä koti-ikävää kävi äsken kahen tupakin verran helpottamassa parhaudet Keski-Suomesta. Ellu ja Koutsi kävi tukehuttamassa mua nauruun. Tuli paljon kotosempi fiilis, kun näki ihmisiä, joiden kanssa tulee vietettyä kotona (Keski-Suomessa) paljon aikaa. Vaikka se ykkösihminen on siellä, niin noi kakkossijan jakavat tollot oli kyllä niin piristävä näky, että ehkä mä selviän vielä 8 yötä! + yks ja sit ei tarvi olla yksi. 

one two three, ready for yesterday

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

piristä mua, darling