When nothging feels like home.

Eli siis... Mä olin tän viikon Torniossa Perä-Pohjolan Opistolla opiskelemassa vähän vaihdossa. Ja aion olla vielä kaks seuraavakin viikkoa. Mulle on viakeeta olla vieraassa ympäristössä ja mulla on ihan järetön koti-ikävä. Siis niin kova koti-ikävä, et mul on ollu samanlainen ehkä joskus ihan pentuna. Tai oikeestaan, en tiedä onko ollu ikinä. Mun oli tarkotus mennä käymään kotona nyt viikonloppuna, mut kun suunnittelin sitä, tuli vähän sellanen olo, et mua ei nyt just tarvita sinne, ku oon sanonu olevani kolme viikkoa poissa. Näinpä en siis mennyt, enkä taida mennä myöskään ensi viikonloppuna. Veikkaan, että se koti-ikävä olo vaan pahentuis, kun ajais 900 km viikonlopunaikana turhaan, kun kukaan ei oottais sua siellä.

Viikko Torniossa meni kuitenkin ihan mukavasti ja aika meni loppujen lopuksi suht nopeesti. Tutustuin myös moniin kivoihin ihmisiin. Ootan kuitenkin, et seuraavat kaks viikkoa ois ohi ja oisin jo kotona, eikä tarvis nukkua yksin.

Mun on ihan kamala ikävä kotiin. Ja ahistaa olla kotoa poissa, eikä mikään helpota sitä. Mulla on ihan liikaa aikaa ajatella asioita, ja mun mielikuvitus on melko vilkas. Mua pelottaa, et mua ei oota kotona kukaan, että tuun takasin, tai että kaikki on muuttunu. Vaikka mä tunnen ihmisen, ja tiedän sen tyylin olla olemassa, mua silti ahistaa. Mutta kun mua ahistaa muutenkin, mä en ole ikinä ollu sen luota pois viikkoa kauempaa. Nyt oon kolme. Toisaalta varmasti ihan tervettä ja fiksua olla joskus vähän erillään, kun saattaa olla niin, että elää toisen kanssa joka päivä. Mut silti tää tuntuu musta ahistavalle, en tykkää olla vieraassa paikassa.