sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kaukosäätimen kuningas

Varoitus: Nyt tulee taas turhaa hölpönpöötä. 


MIKSI miehet ovat aina kaukosäätimen haltijoita? Miksei naiset saa päättää aina automaattisesti kanavaa? Mikä sukupuolirasisti televisio on, se on AINA miesten kaveri?

Olen ihan lapsuudesta asti ollut tätä mieltä. Meillä oli vain yksi televisio, ja jos urheilua tuli joltain niiltä neljältä näkyvältä kanavalta, telkkarista ei katsottu muuta. Mulla tai äitillä ei ollu sananvaltaa. Jos iskä halusi katsoa telkkaria, se myös katsoi sitä, eikä sitä pahemmin kyseenalaistettu ikinä. Välillä piti vähän kitistä, mutta asia oli aikalailla aina itsestään selvyys. Kotoa muutettuani olin itse telkkarin herra...

...Kunnes löysin miehen majailemaan nurkkiini. Taas sitä mentiin, ystävyys teeveen kanssa lähti katkolle. Ero tuli hyvin äkkiä. Nytkin mä istun sängyllä koneella, kun mies katsoo televisiosta haluamaansa ohjelmaa, joka minua ei kiinnosta. Millä logiikalla? Minkä takia mies päättää aina kanavan, vaikka ei virallisesti ole edes sen koti? En siis päätä kanavaa edes ikiomassa kodissani. Minähän en saa edes kaukosäätimeen koskea miehen ollessa asunnossa. Miehillä ja telkkareilla on salaliitto!

Olen sopeutunut ja tottunut tähän kahdessakymmenessä vuodessa, enkä koe sitä suurena ongelmana elämässäni, mutta aloin vaan miettimään. Onko jossain asiat eritavalla? Onko joku teistä ihanista naisista kaukosäätimen kuningatar? Kertokaa heti, koska en ole vielä sellaiseen onnettareen törmännyt?

auta sitä lasta ja sitä toista


Uskon, että monet teistä on Armanin avausjakson jo katsonut, mutta jos ei, niin suosittelen! Kuinka moni itki? Minä ainakin. Tuli tosi paha olo tosta. Miten tässä meidän maailmassa voi olla tollasta? Kyllä voin sanoa, että on lottovoitto syntyä suomeen, väitti kuka mitä tahansa. Vaikka noissa näkee sitä välittämistä enemmän kuin osassa meissä suomalaisissa.

Itse olen ollu muutaman kuukauden Unicef-lahjottaja ja juurikin Armania katsellessa oon vaan olllu ilonen että olen siihen ryhtynyt. AVAA!!! Vaikka tiedän, että harva meistä miljonäärejä on, mutta esim. 12, euroa, jonka itse kuukausittain lahjoitan, tililtä lähtiessä ei paljon aukkoa tuota. Kyllähän sitä aattelee, että toihan on tvelvi tai kaks röökiaskia, mutta kun se automaattisesti joka kuu lähtee tililtä, ei siihen kiinnitä huomiota. Summa voi olla myös pienempi. Ja jos "huomaan" asian, kiinnitän siihen huomiota tai mietin sitä, tulee vaan onnellinen olo. Siinä auttaa ihmisiä tosi paljon, oikeesti. Ja se hymyilyttää.

ps. tää kirjotus ootti keskeneräsenä julkaisua jo jonkin aikaa ja oli vaan pakko kirjottaa tää. ei mulla nyt muuta.

lauantai 26. lokakuuta 2013

veisitkö mennessä mädän hajusi?

Selasin naamakirjaa ajankuluksi ja se ihminen pomppas ruudulle ja sai mun sisällä kaikki pahan olon tunteet henkiin. Minä, joka kestän mitä vaan, tulen toimeen kenen kanssa vaan, siedän kaikkia.... PAITSI SITÄ. Mua vähän jopa naurattaa nää mun vihantunteet. Onko tää säälittävää, vitun teiniä, tyhmää vai noloa? Ihan sama, niitä tunteita ei muuteta.


Okei tuntuu hirveeltä kirjottaa näin, mutta pakko purkaa tää raivo mun sisältä. Mä en yleensä ajattele KENESTÄKÄÄN näin. Ihan rauhassa saisi kyllä viettää onnellisen elämän, kunhan tekis sen poissa mun silmistä, mun elämään millään tapaa vaikuttamatta ja pitämättä yhteyttä yhteenkään mun läheiseen. Pelkkä ajatus siitä kaikesta ja koko ihmisestä saa mut oksentamaan ja huutamaan ja juoksemaan jonnekin kauas. Sry.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

who's your boyfriend?

Yks ilta kysyin itkusena, missä mun ystävät on? Vastaus tuli hetkeäkään miettimättä kuin apteekin hyllyltä, "Ne seurustelee". Kyllähän mä sen itsekin tiedän, suurin osa mun kavereista elä parisuhteessa, osa asuu yhdessä, mutta en mä sitä ikinä ole miettiny, että ne olis hylänny mut sen takia. Tuo taisi olla kuitenkin oikeassa. Aloin miettiä asiaa. Tosi monet viettää _kaiken_aikansa_ sen ihanan elämänkumppaninsa kanssa, osa ei halua siitä hetkeksikään pois, osa taas välillä toivoo omaa aikaa. Miten erilailla asiat olisi, jos kaikki olisi sinkkuja? Mietin asiaa niinpäin, puheluita sataisi, kaikki niistä haluaisi viettää aina aikaa mun kanssa. Mä en todellakaan ole kateellinen (no joskus vähän) tai katkera, vaan olen aidosti ja oikeesti onnellinen niitten kaikkien ystävieni puolesta. Mutta kun mä kuulin sen vastauksen uudestaan kysyessäni missä kaikki ovat, se jäi leijumaan mun päähän. 

"Poikaystäviensä luona"
Kuinka totta se olikaan! Niin totta, että mun oli vaikeeta käsittää sitä. En mä ikinä aatellu, että kukaan jättäis kavereita kakkoseks, heti kun joku unelmien mies astuu kuvioihin. Ymmärrän, että sitä aikaa tarvii sille toiselle, ihan varmasti. Olen myös luultavasti tehnyt itse niin, "hylännyt" ystäviä. Mutta en mä ikinä uskonut, että tollanen tulis ongelmaks. En ikinä uskonu (enkä usko vieläkään) että mun kaveripiireissä tapahtuu noin. Silti se oli vaan ainoa järkeen käyvä selitys mun yksinäisille illoille ja satunnaisille kyynelille, joita itken. Hetki sitten kaikki oli tosi vaikeeta, jätin taakseni kaks vuotta, syksy ja pimeys saapui, kuulin läheisen sairaudesta, kaipasin seuraa. Silloin mä en yksinkertasesti tienny kelle soittaa. Onneksi kaikesta huolimatta on ollut yksi, jolle itkuisena kertoa, kun kaikki on huonosti. Ja se yksi on tukenut tosi paljon, auttanut selviimään. Mä oon nähny niin paljon mahollisuuksia mun elämässä ja mä oon tajunnu, että mä haluan eteenpin elämässä. Sen kuuluu pysyä vierellä ja se pysyy siinä, vaikka mikä ois. Mä myös tiedän, että voin lähteä maapallon toiselle puolelle ja täällä oottaa yks. Valmiina sohvalla, jääkaapin tyhjentäneenä. 

Kaikki on kuitenkin hyvin. Mä en ole aina ihan liian yksinäinen. Mulla on hyvä ja turvallinen olo. Mä olen luonu suunnitelmia suuntaan jos toiseen ja tiedän, että kaikki järjestyy. Poikaystävä ei oo listalla ensimmäisenä, siellä komeilee ULKOMAAT. Mä aion lähteä ulkomaille. Eikä mua edes pelota. Aikuisena oleminen välillä jännittää, mutta kyllä tässä pärjäilee. Kynttilöitä palamaan ja sukkapuikot käteen!

Hyvää syksyä!

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

"Soitellaan."

"Mitä kuuluu?"
"Ihan hyvää, eipä ihmeitä."

Välillä vaan tuntuu et oon niin romuna. Selaan puhelimen numeroita, kenelle soittaisin? Ei löydy sopivaa. Selaan facebookin kaverit, kenelle puhuisin? Ei löydy sopivaa. Vaikka ihan yhtä yksin olin kaksi kuukauttakin sitten, silloin mä kuvittelin sentään, että vieressä on joku.

"Tuun huomenna käymään."

Miksei ovikello soi kertaakaan päivässä? Miksi elämä täällä on niin ihmeellistä? Miksi sanoilla ei ole merkitystä? Joskus on hetkiä, kun johonkin luottaa ja uskoo, mutta ne hetket menee aina pois. Miten voi luottaa kehenkään, jos ne kehen luottaa eniten pettää luottamuksen? En halua luottaa kehenkään.

"En uskalla lähteä, mulla on täällä niin paljon."

Noin mä ajattelin vielä viikko sitten. Nyt mä mietin keinoja, miten täältä pääsee pois. Eihän mulla ole täällä mitään menetettävää ja maailmassa on niin paljon nähtävää. Mä voisin lähteä vaikka toiselle puolelle maailmaa, täällä ei ole kukaan tarvitsemassa mua just nyt. Ainahan ne voi facebookissa kysyä mitä kuuluu ja onko lämmin. Mitä väliä millään on? Mähän voin vaikka löytää luotettavia ja välittäviä ihmisiä jostain. (Tämä ei ole kirjoitus, vittu mulla on paskoja kamuja) Jossain voi olla ihmisiä, joihin mä uskallan luottaa, joita mä en työnnä pois. 

Mitä mä ees haluun mun elämässä? Mä haluun nauttia mun elämästä, mä haluun ihmisiä mun ympärille ja mä haluun tehä jotain mistä tykkään. Mistä mä ees tykkään? Äänekoskesta, ulkomaista? Mitä työtä haluun tehä? Haluunko opiskella? Mitä ihmettä mä teen kolmen kuukauden päästä? 

En osaa kertoa edes, jos jotain pahaa on sattunut, en osaa sanoa, että se tuntuu pahalle. Ja jos osaan, osaan sanoa sen aivan väärille ihmisille, niille, jotka ei ole siinä vieressä. Mä jotenkin ajattelen, että teen mitä vaan ystävien edestä. Teenkö mä? Mä en edes tiedä sitä, koska ei kukaan kerro sitä mulle. Mä uskon tekeväni niin, mutta mä en tunnista muita sellaisia. Mä saatan olla väärässä, huono ihmistuntija, itsekäs ja yksinkertaisesti vain tyhmä. 

Viime lauantaina juteltuani yhden tytön kanssa kuulin kyllä niin monta asiaa ja perustelua, joiden takia voin kuvitella olevani hyvä ihminen. Tai ehkä hän ei vain tunne minua kunnolla. Ne sanat kuitenkin sai mut itkemään. Ne teki musta samaan aikaan todella onnellisen ja vähän surullisenkin. Mutta mä tiedän, että olen saanut jotain hyvää aikaan. Ja ainakin joskus mä olen ollut hyvä ihminen. Mä olin niistä niin kiitollinen. Kyseinen tyttö kannusti mua myös lähtemään hetkeks pois, näkemään kaikkea mitä maailmalla on tarjota. Silloin aloin todella miettiä, että mitä menetettävää mulla on? Eihän mulla ole mitään mitä menettää. Jos Kun mä jonain päivänä asun ulkomailla, mä lähetän sille postikortin, missä lukee kiitos. 

Välillä mä taas haluun vaan mennä ja nauttia elämästä, mutta vastoinkäyminen kun iskeytyy kasvoille, niin suunta kääntyy alaspäin. Mä en todellakaan osaa käsitellä pettymyksiä. En mitenkään. Menetän uskon ja toivon samantien, rakkautta ei oo ees olemassa. Töissäkin tuntuu välillä vähän raskaalta, niinhän se on kun ihmisten kanssa tekee töitä. Menee hermot jokaiseen asiaan ja odottaa vaan, että pääsee pois. Toisinaan tykkään tehdä töitä. Nyt vaan muutenkin päällä ollut väsymysärsytysmasennus kumpuaa jokaikiseen asiaan mitä teen. 



sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Lihaa.

Day 7 

Söin lihaa. Leivoin sämpylöitä ja ostin jauhelihaa, jotta sain maailman parhaimpia hamppareita. Jatkan silti "lihatonta lokakuuta" vaikka en täysin lihattomana aiokaan olla. Oikeastaan ei edes tuntunut pahalta tai kaduttanut lihan napostelu. Tiedän, että syön muutakin kuin lihaa.

Day 8

Eilisiä hamppareita, ja sämpylöitä ihan juustolla. En käytä leivän päällä leikkeleitä, pelkästään juustoa, koska se on helppo keino välttää lihan syöntiä.

Day 9

Keskiviikkona söin töissä nakkikastiketta ja illalla Tatu tuli käymään ja se ei mun vegeruokia syö, niin sitten se kokkaili meille kanaa. Voi luoja se maistu hyvälle! Kanaa ensimmäistä kertaa aikoihin, uh nam! 

Day 10 

Torstaina olin niin väsynyt, että alennuin syömään uunipitsaa. Mozzarella ristorante. Ei se ollut sitten niin hyvää enää, kun joskus syönyt niin paljon sitä, mutta kyllä se maistui. Ja päivä sujui vegeillen!

Day 11

Perjantaina laiskotti taas kokkailun suhteen, joten grillin ranskalaiset toimi hyvin.

Day 12

Pinaattilettuja ja baarin jälkeen grilliranuja.

Syön ihan laittoman vähän, huonoa ruokaa. Saatan syödä kerran päivässä, suositellun viiden kerran sijaan. Mä en oikeasti syö ton enempää kun olen kertonut. Oon miettiny et pitäis alkaa vähän tarkailla ja seurailla syömisiä ja syödä oikeasti enemmän ku kerran päivässä. Noitten lisäksi olen tainnut muutaman karjalanpiirakan juustolla syödä. Mikä mua vaivaa?! Mä rakastan ruokaa ja syömistä, mut silti syön noin vähän. Pakko tsemppaa.


maanantai 7. lokakuuta 2013

Lokakuu on lepposta aikaa, tekis mieli laittaa silmät kii ja kaasuu painaa.



Tekis mieli kirjottaa. En tiedä mitä, mutta vaan kirjottaa. Mulla on ikävä koulutehtäviä, ikävä wordia ja sivujen mittaisia kirjotusurakoita, jonka jälkeen itsensä voi palkita suklaalla. Haluaisin tehdä koulutehtäviä. Kirjottaa kynttilän valossa ja olla. Mutta ei, mä olen päivät töissä ja iltaisin ihmettelen tekemisen puutetta. Väsyttää ja ahistaa. Syksy on taas täällä. Syysmasennus on parasta jee. Vaikka eipä tuo vielä ainakaan kovin pahasti ole iskenyt, toisin kun väsymys. Nyt on kuitenkin aurinkoista ja kivan näköistä ulkona, mutta sitten kun ne vesisatees ja loskapaskat alkaa, ei paljon huvita sängyn pohjalta liikkua. Mutta sinne mä en jää! Vaikka syksyn ensimmäiset ahistukset onkin jo alla, niin mulla on onneksi ystäviä. Heti kun lähdin niiden kanssa liikkeelle, ahistukset unohtu, ainakin hetkeksi. En kyllä enää yhtään tiedä mitä mä kirjotan. Varmaan siitä kirjottamisen ilosta. Jos en ois näin laiska, lähtisin ulos koska on kiva ilma ja valokuvaaminen on siistiä. Mutta oon laiska. Tiskatakin vois, tai sämpylöitä tehdä, mutta pyyh... Jasmiina onneksi tulee kylään tänään, niin on jotain tekemistä. Ja kävin jo Tinalla ja Nikolla. Mutta heti kun istuin sohvalle, iski väsy. Ehkä oon kirjottamatta mitään, kun en tiedä mitä kirjottaa.

Haluan lihaa!

Sitten taas vähän lihattomia päiviä ja ehkä vähän muutakin siinä sivussa....

Day 4

Töissä lähdin heti aamusta harjottelijatytön ja asiakkaan kanssa kahvilaan. Voi kuinka hyviä kinkkupiirakoita sun muita lihaisia tuotteita hyllyssä oli, mutta pidin kiinni lihattomasta ja tyydyin fetacroisanttiin. Ihan hyvää, vaikka liikaa fetaa minun makuuni, niinpä vähän karsinkin pois. Työpaikalla tuli vielä syötyä pala tonnikalapitsaa. Onneksi tein siitä lihattoman. Kotona söin illalla sitä lasangea, joka maistui paremmalle kun edellisenä päivänä, oikeastaan ihan normaalille lasangelle.

Muuten perjantai menikin sitten alkoholin kanssa. Morkkista ja ahdistuskohtausta, itkua, vittuilua, pahaa oloa. Kännit on aina yhtä perseestä. Lauantai menikin sitten maailman pahimmassa krapulassa...

Day 5

Siinä vaiheessa kun ruoka taas alkoi maistumaan (ilta kahdeksalta) grillimättöhampurilainen olisi tehnyt hyvää, mutta tyydyin kuitenkin vain pieniin ranskalaisiin... Yöllä myös abcllä vieraillessa lihan himo oli suuri.... Kinkkucroisantti on maailman parhain asia, mutta juustokroisantinhan siitä nappasin. Selvisin houkutuksista!

Day 6 

Lasangea vieläkin... Loput heitin kuitenkin roskiin, sillä se olisi varmaan pursunnut jo korvista ulos, turhan monta päivää oli sitä jo tullut syötyä. Tatu oli käymässä ja kokkaili yöllä jauhelihamakaroonia, jota minulla on nytkin jääkaapissa, kun se käy täällä työssäoppimisensa aikana ruokkiksilla, kun melkein naapurissa työskentelee. Tatun estelyistä huolimatta, varastin lusikan, ja sain suuhuni jauhelihaa, PARASTA. 

En oikein tiedä, miksi tällä lihattomalla viihdyn enää.Syön lihaa niin paljon että ilman sitä on outoa olla ja tuntuu ihme rajoittamiselta koko homma. Olen miettinyt, josko tekisi kerran viikossa liharuokaa tai jotakin, koska en jaksa kiusata itseäni, mutta saas nyt nähdä... Luulen kyllä, että kun näen Tatun ruokia jääkaapissani ja kun siellä on kanaa, niin en voi vastustaa kiusausta. Toisaalta tuntuu hölmöltä luovuttaa, toisaalta jatkaa. Saapa nähdä...

torstai 3. lokakuuta 2013

Lihatonta lokakuuta kaikille!

Day 1

Kaupassa käyminen oli yllättävän hankalaa, ei oikein tiennyt mitä ostaa. Mukaan tarttui pinaattikeittoa, hernekeittoa, kalapuikkoja, seipaloja, tomaattia, salaattia, sipulia yms. Ja pitkän etsinnän, älypuhelimen hyödyntämisen ja kaksplussa keskustelujen lukemisen jälkeen soijarouhetta. Kotona sitten kokkailin itselleni ihan perus kalaa. Laitoin seipalat uunivuokaan, kermaa päälle ja hernemaissipaprikaa sekaan. Makaronia keittelin sitten myös ja ruoka oli hyvää, mutta se ei yllättänyt, koska tämä ei ollut mikään uusi kokemus minulle. Ei ongelmia olla lihaton, toistaiseksi.

Day 2

Sallin lipsumiseni lihattomasta, kuten jokaikinen keskiviikko. Syynä se, että meillä on töissä silloin ruokailu ja ILMASTA RUOKAA, PAKKO SYÖDÄ! En pidä lihattomuuttani täysin tuhoon tuomittuna tästä viikottaisesta liha-annoksesta huolimatta, vaikka varmasti voisin olla syömättäkin.  Lounaaksi tuli siis popsittua hernekeittoa, joka luonnollisesti sisälsi jauhelihaa. Illalla kotona söin vielä eilistä kalaa.

Day 3

Tein töissä pitsaa, jonka täytteet kauppalistalla vaihdoin viime tingassa kinkkusuikaleista tonnikalaan. En ole ikinä tonnikalasta tykännyt, mutta viimeaikoina alkanut sitä pitsassa suvaitsemaan. Ja koska tiesin, että pitsan tuoksu keittiössä pakottaisi minut maistamaan, oli hyvä, että vaihdoin kinkun kalaan. Näin toin lihatonta lokakuuta hieman myös työkavereilleni ja asiakkailleni. Kotona sitten kokeilinkin jotain aivan uutta. Tein ruokaa soijarouheesta! Netistä löytämäni reseptin avulla valmistin itselleni lasagnea. Kyllähän tuota syö, mutta jauhelihalla söisin mielummin... Toistaiseksi pysyn lihattomalla edelleen. Tuota lasangea nyt vaan on aika paljon, että jos sattuu jollakin olemaan Äänekoskella nälkä, niin saapi tulla syömään!