avautumisraita1

Tänään kuulemani asiat sai minut miettimään paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Lähinnä kuitenkin hyvässä. Vaikka saamani palaute oli melko negatiivista ja leimasi minua ehkä huonoksi ystäväksi ja muuttuneeksi ihmiseksi, olen iloinen siitä. Olen iloinen, että olen muuttunut, ja että muistin sen tänään. Olen iloinen, että se sanottiin minulle ääneen. Siitä en ole kyllä iloinen, että huono ystävä olisin. Toivottavasti en.

Mietitään viittä viimesintä vuotta...

Viisi vuotta sitten olin hiljainen, sulkeutunut, itkuinen ja hieman itsetuhoinenkin "emolapsi". 15-vuotiaana olin yläasteella ja odotin sen loppumista. Asiat eivät tuntuneet olevan missään suhteessa hyvin. Koti tuntui ahtaalta, ystäviä oli vain pari, arvostelijoita useita. Annoin jokaisen sanan tuhota minua sisältä ja lukkiutua yksinäisyyteeni tahtomatta puhua kenellekään. Siedin mitä vaan, vaikka kaikki sattui.

Neljä vuotta sitten olin muuttanut uudelle paikkakunnalle. Asuin asuntolassa ja minulla oli paljon uusia ystäviä ja kavereita. Jokainen heistä hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olin. Kukaan ei arvostellut minua, kukaan ei satuttanut minua, olin turvassa ja minusta pidettiin huolta. Aloin myös olla ehkä vähän avoimempi, eikä silmäni olleet kajaalinpeitossa ihan aina.

Kolme vuotta sitten olin pahasti hukassa. Olin sosiaalinen, esitin iloista, join, join, join ja join. Asiat vaikuttivat hyviltä ulospäin, vaikka totuus oli yhtä huono kuin ennenkin siellä syvällä sisällä. Minulla oli paljon kavereita ja ystäviä, pidin heidän kanssaan hauskaa. Elämäni oli villiä seitsemäntoistavuotiaan teinitytön elämää, jonne oli piilotettu paljon, josta kukaan ei tiennyt.

Kaksi vuotta sitten koitin saada apuakin kaikkeen, ja ehkä sainkin, mutta jostain muualta kuin sitä etsin. Juomiseni väheni, yritin selvitä elämässä ja jaksaa ihmisten avulla. Niin teinkin... Olin oppinut joskus avaamaan ovia pääni sisälle.

Vuosi sitten olin suhteellisen tyytyväinen elämääni, vaikka välillä se menikin hurjaakin hurjemmassa vuoristoradassa. Minulla oli todellisia ystäviä vieressä, osasin puhua asioista, kertoa sen totuuden sieltä syvimmästäkin raosta. Minulla oli kaikki ihan hyvin, muttei aina tuntunut siltä.

Tällä hetkellä olen varmaankin onnellisempi kuin ikinä. Vieressä on yksi, joka pysyy siinä sietäen jokaisen virheeni ja heikkouteni ja välittää minusta kaikesta huolimatta. Olen oppinut kahden vuoden aikana tästä mäkisestä ihmissuhteesta paljon. Olen oppinut pyytämään anteeksi, olen oppinut puhumaan asioista, olen oppinut olemaan itsekkäämpi ja sanomaan ei (sitä on myös opettaneet ystävät). Siedän ilkeät kommentit, en anna niiden sattua niinkuin kaksi vuotta sitten. En pyri enää miellyttämään muita, olen oma itseni, aito ja osaan myös joskus sanoa ei. (En todellakaan vielä tarpeeksi) Olen vahvempi ja itsevarmempi kuin koskaan ennen. Silti joskus itseluottamukseni meinaa romahtaa, mutta minulla on ihmisiä, jotka nostavat sen takaisin paikoilleen. Arvostan itseäni, hyviä luonteenpiirteitäni, äidillisyyttä ja huolehtivaisuutta, vaikka kuka sanoisi minusta mitä. Tiedän myös sen, etten ole täydellinen, eikä minusta sitä koskaan tule, mutta sitä pitää silti tavoitella. Rakastan itseäni ja olen ylpeä siitä.

Tässä ensimmäinen osa avautumista ja pohtimista. Jatkan myöhemmin, sillä nyt lähden nauttimaan hyvästä ja minua arvostavasta seurasta ja voittamaan bingosta!